Pelon ja huolen keskellä vanhemmille oli tärkeää, että he saivat viettää päivät ja yöt lapsen vierellä omassa perhehuoneessa.
– Meistä aina jompikumpi oli lapsen kanssa huoneessa. Oli tosi tärkeää, että saimme olla siinä koko ajan ja nähdä kaiken, äiti Nina muistelee.
– Siinä opimme myös itse huomaamaan, jos lapsella oli jokin hätä, hän lisää.
Perhehuone mahdollisti vanhempien läsnäolon mutta myös oman rauhan perheelle. Lapsen vointia kuitenkin tarkkailtiin jatkuvasti – apu oli kirjaimellisesti ikkunan toisella puolella.
– Vaikka hoitajat olivat huoneen ulkopuolella, he pystyivät seuraamaan koko ajan lapsen elintoimintoja. He saivat hälytykset puhelimiinsa ja tiesivät tulla paikalle, jos lapsi tarvitsi apua, vanhemmat kertovat.
Hoitajien lisäksi lapsen elintoiminnoista huolehtivat lukuisat laitteet. Leppäset kertovat tottuneensa niihin nopeasti alun shokin jälkeen.
– Tajusimme, miten hyvää hoitoa lapsemme sai – muualla maailmassa niin pieniä lapsia ei olisi välttämättä edes hoidettu, Nina toteaa.
Leppästen mukaan kiitos hyvästä hoidosta kuuluu ennen kaikkea lapsen omahoitajille. Yksi heistä oli Mila Hildén, joka hoiti lasta tämän elämän ensi hetkistä alkaen.
– Mila näki perheestämme varmaankin kaiken. Hän tiesi tarinamme ja ymmärsi hyvin, millaista aikaa elimme. Oli huojentavaa, että hän ymmärsi huolemme eikä meidän tarvinnut selittää tilannettamme aina uudelle ihmiselle, Nina kertoo.
